Laitilalainen kirjailija Heli Laaksonen ja kirjallisuusviikon toiminnanjohtaja Piia Allén (vas). -Otin mukaan ystävän Havaijilta tuomat tissikilvet, Kilpi-viikolla kun ollaan, sanoi Laaksonen.

Heli Laaksonen:

Sammakko vaihtui Otavaan tuen ja puuttuvan markkinoinnin vuoksi

UU Kustavi 21.7.2009 / Olli Haapala – Kilpi-viikolla tiistain kirjallisuusmatineassa esiintynyt kirjailija ja laitilalainen murteella kirjoittava runoilija Heli Laaksonen piti runoilijaa mitä vapaimpana kansalaisena – periaatteessa. -Keskusteluja kirjallisuudesta kuitenkin sävyttää enemmän rajojen veto ja muurien pystytys kuin vapaan mielen ylistys, sanoi Laaksonen. Hän piti kirjallisuutta kuitenkin ja runoutta eritoten, vapauden soihdunkantajana. -Runouden ei tarvitse olla kiinni missään, ei ajassa, ei paikassa, ei tässä todellisuudessa.

-On olemassa lähes virallista tietoa siitä, millaista nykykirjallisuuden ja nykyrunouden kuuluisi olla (haastavaa, hapanta, älyllistä, huonosti myyvää) ja mitä siihen ei saa kuulua (hassutusta, kepeyttä, sydänverta). On selkeitä suuntaviivoja siitä, mitä kirjailija saa olla (vaikeaselkoinen, varaton, vakava) ja millainen hän ei saa olla (parrasvaloissa viihtyvä, itsensä omalla työllään elättävä). Mitä vapautta se sellainen on, joka on vain taivaanlinnun vapautta, oikeutta olla kaiken ylpuolella, kyseli Laaksonen. Hän piti vapautta paremminkin kahleettomuutena ja riippumattomuutena, myös ja varsinkin yleisestä mielipiteestä, totutuista malleista ja lausumattomista odotuksista.

Heli Laaksonen sanoi käyttävänsä mielellään ammattinsa nimikkeenä sanasepon sisarnimeä sanamaijaa. -Se kuvaa runoilijaa tai kirjailijaa avarammin, siis rauhattoman ja muuntelehtivan kirjaihmisen elämää.

Sanamaija Laaksosen toimenkuvaan kuuluu runojen kirjoittaisen ja niiden esittämisen lisäksi kolumneja, käännöksiä, opetusta, lukijatapaamisia, kirjamarkkinointia, median kanssa tasapainottelua, palkintojen niiaamista, veroselvityksiä, oman yrityksen hoitoa. Tämän kaiken hän kuvaa hauskasti hiirenvirnan versomista muistuttavalla versokaaviolla, elämänkulun kuvaajalla. Kaavio alkaa versona lapsuuudesta ja ylin verso kurkottaa tulevaisuuteen. Yhtäällä on luova työ kirjoittamisineen. Tulevaisuuteen johtavana pääversona on koulutus, ammattitaito ja opetustyö.

-Yhdeksi työmuodoksi ja lähes elämäntavaksi on noussut kotisivujeni (hulimaa.fi) avoin vieraskirja, jonka lukijaviesteihin myös vastaan. Olen mukana myös moninaisessa kulttuurityössä ja vapaaehtoistyössä, kertoi Laaksonen. Postimäärä on valtava ja jokainen vastaamaton posti pettymys myös minulle. Kaikkea ei ehdi tekemään.

Laaksosen esityksen nimi Kustavissa oli An syränvalon pala vaan. Sillä hän tarkoitti vastavoimaa kaupallisuudelle, jota ei Laaksosen mukaan toisaalta tarvitse pelätä, vaikka ”se peikkona aina nähdäänkin”. -On vain varottava, ettei se nouse johtotähdeksi. Oman vapauden kirjailijana voi säilyttää, kun muistaa että vanhanaikaisilta tuntuvat sanat omatunto, sydämen ääni ja sisäinen puhe ovat kirjailijan tärkeimmät työkalut. Ne voi tukahduttaa vaikka sohvatyynylla, mutta jälki näkyy. Tuotannosta tulee väkinäistä, tekijä itse voi huonosti – ja lukijat vievät kirjanmerkkinsä toisten kirjoittamien kirjojen väliin. Järjen ääntä voi joskus kuunnella, mutta itseään pitää aina muistuttaa syränvalon palamisesta.

Heli Laaksonen vertasi useaan otteeseen kirjallisuutta nyt ja ”sata” vuotta sitten. -Nyt kirjoja ilmestyy Suomessa tietääkseni 14.000 nimikettä vuodessa, mikä merkitsee 2,6 kirjaa tuhatta asukasta kohti. Tätä enemmän kirjoja tehdään vain Islannissa (5,7 kirjaa tuhatta asukasta kohti). Yhdysvalloissa luku on surkea 0,3 kirjaa. 1930-luvulla syntyi 1.500 kirjaa vuodessa. Tämä merkitsee valtavaa media- ja markkinointisirkusta kirjalilijoillekin.

Oman mediasuhteensa Laaksonen määritteli hyväksi ja asialliseksi. Ilta-Sanomat ja Iltalehden hän sen sijaan ryttää omaan arvoonsa. -En siedä leikkimielisiä juttuja, oikeastaan en minkäänlaista leikkimielisyyttä. En halua kirjailijoiden pituushyppykisoihin tai makkaranmaistajaisiin.

Nykyajan kiihtynytttä elämänrytmiä Laaksonen piti ongelmana. Virikemäärän hallinta on ongelma monille, myös kirjailijoille, ja myös minulle. Mutta olen löytänyt itseni ja luonnon, joka pysyvyydellään ja rytmillään auttaa jäsentämään maailmaa. Virikkeitä voi saada tietenkin lukemalla, mutta sydämen kuunteleminen on paras menetelmäni.

-Eivät kirjailijat välttämättä lue hirveästi toistensa kirjoja. Eiväthän putkimiehetkään vertaile toistensa putkia, letkautti Laaksonen Roman Schatzia siteeraten.

Heli Laaksonen vaihtoi kustantajaa neljä vuotta sitten kun turkulainen Sammakko vaihtui Otavaan. -Markkinointi ja tiedotus oli riittämätöntä, pahan kritiikin osuessa kohdalle en saanut tukea ja lohdutusta. Haluan kustantajalta kumppanuutta, jollaista löytyi Otavasta, sellaista lempeää meininkiä. Kustantaja ei saa olla koneisto, joka vain tekee kirjoja. Sulavoita (Otava, 2006) korjatessa Laitilassa huomasin yllättäen Otavan ”koneiston” olevan keittiössä pesemässä astioita. Sellainen on kumppanuutta.

Kaupallisuus on ”välttämättä” kirjailijana olemisen yksi ulottuvuus. -Toimeentulon voi saada vain tekemällä työtä, mesenaatilta tai totopelissä rikastuneelta äidiltä. Toisaalta kaupallisuus voi mennä varsin pitkälle, ja lukijat pääsevät todella helpolla. Saattaa olla että kirjallisen tilaisuuden kuluista kaikki on sponsoroitua tai kerjättyä. Yleisö on ainoa osapuoli joka ei maksa mitään.

Oman toimeentulonsa Heli Laaksonen saa kirjoistaan. -En ui rahassa, mutta sitä on. Kun on rahaa, sitä ei tarvitse miettiä. Aina ei tarvitse olla ”töissä”, vaan voin tehdä välillä vapaaehtoistyötä, joka on hyvin palkitsevaa ja avaa samalla uusia näkökulmia kirjailijan työhön, kertoi Laaksonen. Hän ei omista osakesalkkua. Hän on omistaa sentään yhden Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan osakkeen.