Kerrassaan upean näyttelijäntyön tehneet Kristian Ilmanen ja Eija Korhonen Uudenkaupungin teatterin Piinassa.

Uudenkaupungin Teatterissa Stephen Kingin Piina:

Eläimelliset olot tuottavat eläimellistä kieltä ja käyttäytymistä

Stephen Kingin Piina. Käsikirjoitus Simon Moore (sov), suomennos Sami Parkkinen ja Lauri Kultti. Ohjaus Lea Myllymäki. Lavastus Janne Vuorinen, Lasse Onninen (myös valot), Marja Heilä. Puvustus Jaana Renvall ja Marja Heilä. Valot Lasse Onninen, musiikki Petri Hatakka, video Sami Vuorenpää. Juliste Olli Nokkala, mainoslakana Jaana Renvall. Sairaalatarvikkeet: Tyks, Vakka-Suomen sairaala. Ensi-ilta 21.11. Uudenkaupungin Teatterin pienellä näyttämöllä.

Kun katsojat saapuvat teatterisaliin näyttämöllä uinuu potilassägyssä mies. Hän on Stephen Kingin Piinan päähenkilö, kirjailija Paul Sheldon (Kristian Ilmanen). Itse asiassa piilopaikastaan ihmisten ilmoille uuden käsikirjoituksensa kanssa aikonut kirjailija on ajanut myrskyssä pöheikköön. Herätessään koomasta alaraajat risana ja hirvittävistä kivuista kärsien vuoteen vierelle liihottaa pinttyneessä sairaanhoitajan asussaan Annie Wilkes (Eija Korhonen).

Sekopäinen hoitsuhaukka ja Sheldonin ”ykkösfani” on teipannut muka ”rakkautensa” kohteen ja pitänyt tämän mömmöissä. Wilkesillä on musta menneisyys, hän on hyppinyt ammattietiikkansa raja-aitojen yli, ensin vanhustyössä ja lopulta tehnyt kätilönä lapsenmurhan. Pimeää puoltaan hän selittää myöhemmin muun perheen kuolemalla kotitalon tulipalossa. Nainen on linnoittautunut vuorille kotiapteekkeineen ja kivi- ja maatyökaluineen. Kotieläimistä siallakin on kirjailijan nimi.

Kun Wilkesille selviää kenet hän on kotiinsa raahannut, alkaa Sheldonin kirjojen päähenkilön Miseryn elämäntarinan jatko-osan odottaminen. Hoitsuparalla kun ei ole varaa osta Misery-sarjaa kovakantisena ja uusinta nidottua painosta ei ole kyläkauppaan vielä saapunut. Annien elämän sisältö sinetöityy lopullisesti sillä hetkellä kun hänelle selviää, että suuri kirjailijarakkaus on antanut Miserylle kenkää eli pannut tämän manan majoille.

Annien löytämässä kirjailijan salkussa on kokonaan uudenlainen romaani.

Annien mielinkielittelyn ja vimmaisen väkivallan vuorovesi huuhtoo julmetun tuskan ja unen maailmoissa elävän kirjailijan sisintä. Fyysisesti paikalleen naulittuna hän ei mahda hoitoonohjausta paitsi jääneelle valkotakkiselle pyövelilleen mitään.

Uusi kirja poltetaan ja kirjailijan tervehdyttyä alkaa vanha Adler-kirjoituskone tökkiä Miseryn uudestisyntymistä. Kirjailijan uudet juonet ovat osittain piruilua, osittain aitoja kingimäisen kerronnan neronleimauksia. Omassa työtuolissaan työtä haukansilmillään seuraavan Annien musta mieli mustuu ja hiiltyy kuin uuniin unohtunut joulukalkkuna. Elämän päättyminen varmistuu, ymmärtää kirjailijakin, kun Annie käy kurkkuun kiinni vähän väliä.

Näyttelijät panivat peliin kaiken

En usko että näyttelijöistä saa enempää irti kuin mitä Kristian Ilmanen ja Eija Korhonen panivat peliin. Tuskaista oloa ei ehkä saakaan aidommin esille, Ilmasen meninki antoi aika ajoin tunteen, että kirjailijan jalat ovat todella poikki ja jalkaterä murskana. Hikeä, tuskanhikeä ja vielä enemmän pillerihikeä.

Eija Korhonen tekee saman kuin Ilmanen. Huolellisen lavastuksen tuloksena uskomattomiin retrorytkyihin puettu hoitsupiru jäytää katsojan mieltä vielä tuntikausia jälkeenpäin.

Neronleimaus ohjaaja Lea Myllymäeltä oli valita Korhonen Annien rooliin. Roolin vaatimat kameleonttimaiset mielialan muutokset syttyivät vaikeuksitta. Kun lujailmeinen Annie seuraa tuolistaan tekstin syntymistä, Korhosesta kykenee jo siinä vaiheessa aistimaan mitä kiristyvä ilme ja hitaasti nyrkkiin puristuvat kädet merkitsevät.

Kirjailijarakkautensa – vai oliko se muuta kuin kieroon kasvanutta harlekiinirakkautta – ”onnuttanut” (rampauttanut) Annie: ”kirjoita se tai kuolet”. Annien kohdalla kysymys ei toki ole rakkaudesta, vaan psykoosista, joka syntyy kun rakkaus jää kaikissa ilmenemismuodoissaan toteutumatta elämässä.

Lea Myllymäki – elämän nurjan puolen tulkki

Näytelmän on ohjannut Lea Myllymäki. Hän otti Piinassa haasteekseen pahan ja väkivallan tuomisen näyttämölle. Myllymäki palauttaa sen minkä on on kokenut (työssään) ja tiennyt olevan olemassa. Hän todistaa ihmisen joitakin kymmeniätuhansia vuosia kestäneen ihmistymisprosessin kammottavimpien jäänteiden ja varjojen olevan olemassa. Tässä Kingin teksti on tietenkin korvaamaton apu, rikas ja selkeä ura, jota ilman Piinan tapahtumien kerrokset olisi pitänyt kaivaa esiin suomalaisesta rikos- ja sosiaalihistoriasta.

Piinassa lienee kysymys myös ihmisen käsityskyvyn rajasta siinä mielessä mitkä ovat ne esteet ja pidäkkeet, jotka pitää samalla huomioida ja ylittää toden ja sadun erottamiseksi toisistaan. Samalla on kysymys todellisuuden ja tarinan moraalin ja etiikan aineksista ja ainesseoksista. Varmaan Piinan Anniellakin oli pahan päivän varalle insuliinia varastossaan.

Myllymäki pelkistää Annien vaivaksi erakon kirouksen, jota hoitajalla ei ole mahdollisuutta kertoa kenellekään. Sattuman oikku, potilas-hoitaja-suhde kirjailijan kanssa, ja elämän likimain ainoa tukipilari – seikkailusarjoista syntynyt neuroottinen tarve tapahtumien jatkumiseen – saavat aikaan mielen uhkapelin ja katsojalle painajaismaiselta tuntuvan kamppailun Annien pääkopassa. Vastakkain ovat pahuuden voimat, jotka kutistavat Annien ihmisyyden ja tekevät hänestä oman elämänsä paholaisen.

Mutta tällä on hintansa. Myllymäki on valinnut ilmaisukeinoksi lähes yksinomaan dialogin. Piina on alusta loppuun täynnä ”puhetta”. Olisiko pienillä nonverbaalisilla keinoilla saanut aikaan tavallaan hitaamman, tavallaan intensiivisemmän rytmin. Mitäs siitä, olihan tapahtumien keskiössä myös musiikki, Petri Hatakan tekemä hidas ja uljas minimalistinen pianosävellys, ilmeisesti parin minuutin luuppi, niinkuin sen sortin parin tunnin teoksetkin ovat. Komea ratkaisu pieneen tilaan oli myös video Annien talon takakamarien esillepanon ratkaisuna.

Uhrin kannalta rankka mutta armahtava loppuratkaisu tapahtuu Piinan viimeisellä minuutilla. Ratkaisun perustelu tulee kyllä aiemmin esiin, mutta minusta kauhua olisi voinut lisätä edes sen verran, että lopun pimeydessä virkavalta olisi vihdoin kolkuttanut autiotalon oveen. Päästänyt meidät pahasta! Näin myös siksi että vuoriston pikkukylän poliisin verkko ei ole takuulla niin hatara, ettei kaupassa asioivaa Annieta olisi yhdistetty rotkosta löytyneeseen autonromuun. Mutta tämä puute meneekin Kingin piikkiin.

Uudenkaupungin Teatteri teki syksyn viimeisessä ensi-illassa uuden aluevaltauksen tuomalla ohjelmistoon näytelmän, jossa ei ole minkäänlaisia komediallisia aineksia. Ja otti askeleen kohti teatterin julmien jumalien taivasta. -Olli Haapala