Marilyn Crispell (piano) ja Jöelle Léandre (kontrabasso).

Freejazzin kuningatar ja freejazzin shamaani kohtasivat Porissa

Marilyn Crispell (piano, voice) ja Joëlle Léandre (double bass, voice). Pori Jazz, Ultra Music Nights, 16.7.

UU / Pori 17.7.2009 / Olli Haapala – Porin torilla kovassa kesähelteessä Kiina- ja globalisaatio-ongelmiensa kanssa suistomaamusiikin juhlilla siipeilleet poliitikot ovat jazzkansana samaa kastia kuin jazzkadulla jänkhäporon lihaa kaupitellut herrasväki. Herrasväkeä oli sekin kansanosa, joka kirjoitti jazzin jatsiksi ja joka siunaili henkiä esiin nuortensa turvaksi mustan poljennon rantauduttua Turkuun ja Suomeen.

Ihme kyllä tästä pikimustasta ihmeestä on kehittynyt moderni freejazz, joka näyttää ottavan opikseen ja asiakseen myös pohjoisten jäälaukeuksien kansojen shamaanimusiikin. Tämän osoittivat pianotaiteilija Marilyn Crispell ja bassotaiteilija Joëlle Léandre iltayön konsertissaan torstaina.

Kun freejazzin kunkku ja huru-ukko Cecil Taylor rumpalinsa Andrew Cyrillen kanssa kolmisenkymmentä vuotta sitten soitti Kirjurinluodon pääkonsertin kymmenestätuhannesta kuulijasta yhdeksäntuhatta yhdeksänsataa ulos jo ennen väliaikaa, jäljelle jäi vain sata. He tai heidän jälkeläisensä lienevät niitä, joita kiinnostaa sekä Taylorin eriskummallinen pianismi että hänen suoran manttelinperijänsä freekuningatar Marilyn Crispellin istuminen flyygelin ääressä.

John Coltranen, Taylorin ja Anthony Braxtonin tekemisistä kiinnostunut klassisen pianonsoiton ja säveltämisen loppututkinnon suorittanut Crispell on ollut viimemainitun kvartetin jäsen kymmenisen vuotta. Bassosuosikkeja taas lienee useampia, mutta Reggie Workmanin jalanjälkiä kulkien kontrabasisti, säveltäjä ja laulaja Joëlle Léandre on oiva pari. Léandrella on vahva klassinen tausta (Pierre Boulez, John Cage) tausta, johon hän nyt yhdisti shamaanin otteet, tetraaliset eleet ja ehtymättömän energisen työskentelyn.

Léandre käytti lähes koko ajan jousta, vieläpä ihan kaikkeen, huitaisuääniin, koputteluun, ja mutkikkaampaan perkussioon. Työnjako Crispellin kanssa oli kuitenkin selvä, kunnes alkoi ooppera-aarioiden ja woodoo-laulun aika. Lauluduo noitui flyygelin kannen alla laulaessaan resonanssiääniä flyygelistä, tai mitä nyt Crispell vähän avitti suorilla pizzicatoillaan, rahinoillaan ja hinkkaamisellaan.

Basisti Léandre oli omassa soolokappaleessaan vaipua transsiin. Hän heilui bassonsa ääressä kuin alkuasukasasuihin puetut modernistit takavuosina. Mutta Léandre näytti ettei mukavaa asustusta kummempaa tarvita silloin kun asian ydin on löydetty. Hän on hirmuinen soittaja, joka todennäköisesti kykenee soittamaan myös tikapuita. Crispell on kryptisempi, piilotteleva, vihjaileva. Siinä missä Crispellin soitto kuullosti kristallilta, Léandre hallitsi lavaa dramatiikallaan. Omassa soolokappaleessan Crispellin koko intensiteetti pääsi valloilleen, tutut melodianpätkät sentään palauttivat tajunnan melodian pinnalle.

Bassojousen putoaminen lattialle ei ollut Léandrelta mikään vahinko, vaan ote soittamisesta tulikuumaksi äityneestä jousesta on tietenkin irrotettava. Kontrabasso ja jousi ovat myös vaarallisia, sormet voivat lukkiutua paikalleen, ja seurauksena on omanlaisensa äänimaailma. Léandren ääniteatteri lähenteli jossain määrin Charlie Mingusin vastaavaa faabelimaisuutta.

Aika ajoin Léandre ei oikein itsekään näyttänyt uskovan mitä kaikkea isolla viululla voi tehdä. Sama tosin koskee Crispelliä, mutta hänen soittamisensa pysyy kuitenkin aina suunnitellumpana ja määrätietosempana.

Marilyn Crispell näytti ettei rajaa nykymusiikin ja freejazzin välillä enää ole. Hän voisi soittaa yhtä hyvin Kronos-kvartetin kanssa kuin improvisoida ja paahtaa toisen sukupolven ”taylorismiaan” lontoolaisessa yössä.

Molemmat solistit todennäköisesti allekirjoittavat väitteen siitä, että improvisaatio on soittamisen keskeisin elementti. Crispell myös opettaa muusikoille sitä, miten musiikillisen luomisen lukot aukaistaan. Joëlle Léandrella näitä lukkoja ei taatusti ole.