Yövieraat-teatterin ohjaaja-käsikirjoittaja Juha Hurme palkittiin Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon avajaisissa kunnan viirillä. Lisäksi hän sai ”läksiäislahjaksi” arkkitehti Päivi Mikolan suunnitteleman keinutuolin.

Ajatus ei palaudu kokonaisuudessaan kieleen

UU / Kustavi 18.7.2009 / Olli Haapala – Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikko on järjestyksessä jo yhdestoista. Yhtä monta kertaa tapahtumaviikon kivijalka on ollut Yövieraat-teatteri. Avajaisten juhlapuheen pitäjää ei siis ollut vaikea valita. Hän oli itseoikeutetusti tänä vuonna viimeistä kertaa Kustavissa esiintyvän Yövieraat-teatterin nokkamies Juha Hurme. Teatteriryhmä tuo viimeisen Kustavin vuotensa kunniaksi näyttämölle kaikki Volter Kilpi -dramatisointinsa ja viisitoista Aleksis Kivi -näytelmäänsä. Luvassa on myös uutta: Robin Hood, Fosforinhohtoinen lurjus, Korkeempi kaiku ja konsertti Sääriluut ristiin.

Kun juhlapuhe oli ohi, tummaan pukuun pukeutunut Hurme poistui raikuvien suosionosoitusten jälkeen, mutta, minnepä muualle kuin teatterinsa harjoituksiin. Toisaalta, Hurme on pannut pisteen omalle osuudelleen Kustavissa. -Eteenpäin.

Juha Hurme on teatteriohjaaja ja kirjailija. Hän toimi Ylioppilasteatterin vastaavana taiteellisena johtajana 1994-97, Rauman kaupunginteatterin taiteellisena johtajana 1995-1997 ja Teatteri Telakan johtajana 2002-2005. Hurme on yksi Yövieraat teatterin perustajista.

Kustavin Kilpi-viikkoihin voi lyödä tavaramerkin: korkeatasoista teatteria, korkeakulttuuria, kesävieraiden ja kustavilaisten viihtymistä. Kustavissa Yövieraina esiintynyt Nälkäteatteri jatkaa joillakin esityksillä Hailuodon festivaaleilla. Nälkäteatteri aikoo lisäksi esittää äänikirjaksi Volter Kilven koko saaristolaissarjan kolme teosta sekä teoksen Ylistalon tuvassa. Niiden on määrä ilmestyä ensi vuonna. Matka Sigyn-laivan kannelta (Albatrossi, 1995) tämän vuoden päätökseen on ollut huikea, siihen verrattavissa olevaa ei löydy muualta Suomesta. Kirjallisuusviikon mustan teepaidan, jonka tekstin mukaan asianomainen on lukenut Kilven teoksen Alastalon salissa, näkee säännöllisesti kesän lukuisilla kulttuurijuhlilla.

 

Ukin Uutiset julkaisee pääosan Juha Hurmeen juhlapuheesta.

Sanat ovat kiviä (Juha Hurme)

Sanat ovat äänteitä, kirjaimia ja tavuja. Ne ovat ainetta, fyysisiä objekteja, materiaa. Ne ovat ihmisten tekemiä tarvekaluja, karkeita merkkejä ajatuksille, tajunnan virralle ja mielikuville, jotka viimeksi mainitut, kuten tiedämme, ovat paljon hienojakoisempaa ainetta ja aaltoilua. Sanat ovat esineitä, jotka kuluvat, vaihtuvat, hukkuvat, unohtuvat. Ne ovat aina korkeintaan ”sinne päin”, yhdelle yhtä, toiselle toista. Sumerilaiset nakuttivat ihmiskunnan vanhimman opuksen, Gilgames-eepoksen, 4000 vuotta sitten kiveen. Sanat ovat kovia. Sanat ovat kiviä.

Kieli on tavaraa, ihmisten värkkäämää, muuttuvaa ja katoavaa ja kuolevaakin. Ja syntyvää, synnytettävää. Se pannaan kasaan summittaisista sanoista ja sanonnoista, jotka eivät ole ikinä ihan sopivia. Jotkut ovat liian isoja, jotkut liian pieniä; parhaimmillaankin vain jokseenkin sattuvia.

Ajatus ei siis ikinä palaudu kokonaisuudessaan kieleen. Ja käänteisesti: sanat ilmaisevat paljon enemmän kuin me tahdomme ilmaista käyttäessämme niitä.

Me sanomme aina muutakin, mitä sanomme. Kirjoituksemme kertovat ikään kuin vahingossa monta tarinaa, jotka vielä muuttuvat ajassa. Kieli on näkyvien ja kätkettyjen merkitysten kimppu. Siinä on meille piiloon jääviä latauksia.

Esimerkkinä uudehko kotimainen runo koulukiusaamisesta.

 

Kiusattu

Alä ala

alä ala paha päivä

häviä paha puro

paha paksu tosi iso tuska

paha poru paha päivä

häviä paha pala

älä ala

älä

Erityisen järkyttäväksi tämän vavahduttavan tekstin tekee tieto sen kirjoittajista. Lukemani runo ”Kiusattu” on Simo Frangenin ja Pasi Heikuran kirjoittama. Se on siis palindromi, identtinen etu- tai takaperin luettuna. Runoilija, kielentutkija Leevi Lehto väittää hyvin perustein, että juuri tämä palindromin ankara muotopinne vapauttaa tekijät infantiiliin positioon, räkäisten nenien ja märkien tumppujen maailmaan, pikkuisen lapsen ilmaisuun.

Kieli paljastaa meidät.

Kun eurovaaliehdokas ilmoittaa, että hän tulisi valittuaan yksiselitteisesti ja ainoastaan puolustamaan Suomen etua, hän ei ilmoita yksiselitteisesti mitään muuta, kuin että on typerä, sivistymätön, mahdollisesti jopa hullu ellei peräti idiootti. Mitään yksiselitteistä ”Suomen etua” ei ole syksyn 1939 jälkeen ollut olemassakaan, jos oli silloinkaan.

Olettakaamme, että samainen vaaliehdokas sai edellisissä vaaleissa kahdeksantuhatta euroa lahjusrahaa Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:ltä. Kun analysoimme tapausta, meidän on hyvä muistaa, että lukusanassa kahdeksantuhatta vain ensimmäinen tavu kah on kielihistoriallisesti omaamme, uralilaisen kantakielen käktä-sanan johdannainen 6000 vuoden takaa.

Kymmentä tarkoittava deksa-pääte on suomen kielen pronssikaudella 3500 vuotta sitten Iranista kulkeutunut laina. (Kah-deksan = kahta vaille kymmenen.) Ja sana tuhat on vielä nuorempaa läntistä lainavaluuttaa.

Kah-deksan-tuhatta – uralilais-iranilais-ruotsalaista ikiaikaista kielellistä yhteistyötä – tätä vuosituhantista monikansallista kielisorvia minä suostun kutsumaan Suomen eduksi.

Kieli paljastaa meidät.

Kieli paljastaa historiallisen tilanteen. ... 

Lauseissamme on aina informaatioylijäämää, monimerkityksisyyttä. Me käännämme koko ajan, R-kioskilla, kotona, työpaikallamme, myös suomesta suomeen. Alussa oli sana, mutta sanan myötä myös tulkinta ja virheen mahdollisuus. Kääntäminen menee aina jonkin verran metsään, se on aina ja parhaillillaan mukaelma. Sopuun päästäksemme tarvitsemme roppakaupalla väärinkäsityksiä ja malttia sietää niitä, arvioi mainittu Leevi Lehto, armoitettu kielen ymmärtäjä.

Tietotekniikan mahdollistama käsittelemätön, lajittelematon informaatioläjä on pilaantuvan, röykkiöissä mädäntyvän kielen saastetta, myrkyllistä virtuaalista ongelmajätettä. Se on omiaan kiihdyttämään sekä mielen ja maailman ilmastonmuutosta hälyyttävään suuntaan.

Pätevä puhe, elävä teksti, hengittävä kieli välittää informaatiota, mutta ei osallistu informaation kielipeliin, vaan törmäyttää ajatusta kieleen ja lyö kapuloita rutiinikielen rattaisiin, pysäyttää ja haraa vastaan.

”Työntäkää keisarille silmät suuhun”, kehottaa runoilija Jyrki Pellinen.

Tästä on kysymys Kustavin Kirjallisuusviikoilla. Täällä eletään kielen ja ihmisen puolella. Täällä työnnetään keisarille silmät suuhun. Sitä vaatii Suomen etu.

Höyrypäinen kirjailija Ilmari Kianto puolusti niin ponnekkaasti Suomen etua, että lensi toisen maailmansodan aikana maanpetturuudesta linnaan, menetti kansalaisluottamuksensa ja miltei henkensäkin. Suomen etu oli hänenkin tapauksessaan hyvin monisyinen jupakka.

Kianto oli kirjojen ja erämaiden ihminen. Vuonna 1913 julkaisemassaan Poro-kirjassa hän esitti vastaansanomattomat pykälät poroeläimen ja -urheilun puolesta.

Hyvät pykälät pätevät kaikkien hyvien asioiden puolustamiseen. Esitän lopuksi Iki-Kiannon teesit korvaamalla sanan 'poro' sanalla 'kirja'.

Me, kirjaurheilijat, tiedämme, miksi me ylistämme kirjaa.

Ensiksi: siksi kai että kirjalla ennnenkaikkea pääsee! Toiseksi: siksi kai että kirjankyyti on sellaista uhkarohkeaa seikkailurikasta, joka vaikuttaa viehättävästi ihmisen hermostoon. Kolmanneksi: siksi kai että kirja koko olemukseltaan on vastakohta muille teksteille nopealiikkeisyytensä, äkkikäänteisyytensä, kimmoavaisuutensa ja elohopean kaltaisen herkyytensä suhteen.

Ja neljänneksi: siksi että kirjan lukeminen, verrattuna kaikkiin muihin mahdollisiin puuhiin, on helppoa ja yksinkertaista: kirjaa kun ei koskaan tarvitse juottaa, ei koskaan harjata tai puhdistaa, ei koskaan kengittää, ei koskaan loimella peittää, ei koskaan suojata talliin. Jos kirjan päästää irti metsään ja jos se on kyllin kesy antautuakseen kiinni kutsuttaessa, niin ei sitä tarvitse edes syöttää.