Jukka-Pekka Mikkola Eero Kilpenä ja Juha Hurme Kaarlo Bergbomin muumiona Yövieraat-teatterin Fosforinhohtoisessa lurjuksessa.

Minä, keskinkertaisuus, olenkin näyttelijöistä suurin

Yövieraat-teatteri: Fosforinhohtoinen lurjus. Ohjaus: Juha Hurme. Käsikirjoitus: Eero Kilpi ja Juha Hurme. Näytelmä perustuu Hannes Kilven Eero Kilvestä tekemään kirjaan. Puvustus: Anne Kotola. Rooleissa: Jukka-Pekka Mikkola (Eero Kilpi) ja Juha Hurme (Kaarlo Bergbom). Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikko, Kustavi, Tuulentupa, 20.7.

UU Kustavi 21.7.2009 / Olli Haapala – Kuuluisuuden kirouksen voi välttää niinkin, että keskittyy keskinkertaisuuten ja tyytyy siihen. Mutta kun tämän kaavun pukee ylleen näyttelijä itse, kuten Volter Kilven veli näyttelijä Eero Kilpi (1882-1954) teki, joudutaan kaksinkertaiseen farssiin. Eero Kilpi oli Suomen Kansallisteatterin näyttelijä, joka esiintyi myös parissakymmenessä suomalaisessa elokuvassa lähtien mykkäelokuvasta Salaviinanpolttajat (1907). Suuria teatterirooleja hänellä oli vain kaksi: Daniel Hjort ja Hamlet.

Juha Hurme pani Eero Kilven kuolinvuoteelleen, jossa tämä uneksii vuoden 1903 tienoilla alkaneen näyttelijänuransa läpikotaisin. Hurme itse nuokkuu omassa keinussaan muumioituneena Kaarlo Bergbomina (k. 1906) ja lisää tarinaan vain joitakin yksittäisiä murahteluja ja kommentteja Kilvelle. Kokonaisuus on Jukka-Pekka Mikkolan komea monologi.

Kilpi siis pyrkii näyttelijäksi, hänen Belsebubin unensa kun oli luulla itseään näyttelijäksi. Suomalaisen teatterin perustaja ja suomalaisuusmies Bergbom hyväksyy Kilven, joka joutuu aluksi pikkurooleihin (”pikku-pirkko-pietarista” -tyyliin) ja samaa rataa Kilpi rakentaa urasuunnitelmansa. Hurme on tehnyt tarinasta hirtehisellä huumorilla kyllästetyn, Kilven kohdalla se merkitsi muun muassa ”teatterin hajua”, se on se joka kaiken ratkaisee. Ilman sitä näyttelijä ei ole elossa, häntä ei edes ole olemassa: ”arki on tyhjyyttä”.

Mutta oikeaan Daniel Hjortiin verrattuna ”minä olin vain mekaaninen lelu, minä en osannut”. Mikkola paahtaa tikari ojossa Hamletinkin Rautatientorille. ”Tiesin Hamletin suunnan, mutten osannut perille”. Stanislavskilainen teatteri saa sekin kyytiä, sillä eläytyminen on myrkkyä, Kilpi halusi kutistua roolin rinnalla: ”olen huono näyttelijä, jonka piru panee puhumaan”.

Hurmeen ratkaisu on ankarin mahdollinen itsekritiikki, joka saa liki surrealistisia piirteitä kun mukaan tulee aikalaiskritiikki. Näytelmä saa nimensä Aaro Hellaakoskelta kun tämä korottaa Kilven Nummisuutarien Sakerina fosforinhohtoiseksi lurjuksensi: ”Eero Kilvestä ei koskaan tule mitään”.

Jukka-Pekka Mikkola nostaa Kilven suosta, hän tekee miehestä keskinkertaisuuksien kautta tarinan sankarin. Sakeri- ja Hjort-Mikkola ovat peräti raivokkaita hahmoja, vastakohtia pannunmyssy päässä unesta heränneelle pukumies-Kilvelle. Siinä missä Kilpi (omasta mielestään) luhistui aikanaan hovimestari Malvoliona, Mikkola kasvattaa pääroolinsa ulottuvuuksiin, joista Kilpi ei osannut uneksia. Tanakkaa työtä, sanoisi Hellaakoskikin.

Kun Kilpi sättii teatterikoululaisia ja nuorisoa, Bergbom herää: ”olkaa hiljaa”. Teatterinjohtaja toteuttaa Kilven toiveen ja niin tällä on kädessään ensimmäinen välikirja. Kilven kysymykseen työhön otosta Bergbom tosin vastasi ”otan, kunhan olet hiljaa”. Aleksi Kiveä ”Stenaksi” kutsunut Bergbom siirtyy ajasta ikuisuuteen pian Kilven kiinnityksen jälkeen. Eero Kilpi jatkaa kymmeniä roolejaan kansallisteatterissa, keskinkertaisuutena.